Otsikkona GG Caravanin lause biisistä osuu kuin nyrkki silmään. Tänään on koettu läpi taas koko tunneskaala, ilosta suruun ja vihasta rakkauteen. Niin, kaikki tämä myllerrys kotona Macilla töitä tehden ja tuolin taakse jumittunutta imuria kiskoen. Viikon kuumeilu ja flunssa toimii mukavana terästyksenä tämän tunnetilan koktailissa. Huutaakkaan ei voi kun kurkku on kipeä. Nauraa sentään uskallan.

Lapseni on todistettavasti bongattu tänään toisen naisen sylistä, iloisena ja onnellisena. Se pieni petturi. Sen naisen, joka systemaattisesti neljän vuoden ajan houkutteli työympäristössään exääni omaan ilmakehäänsä. En ollut hänelle este, olin hidaste. Tai en edes sitä. Ei hätää, häntä vain syvästi halveksin, mutta exääni vihaan. Vihaan tämän heikkoutta ja naiivia typeryyttä. Hänen lässytystään ja sitä, ettei hän mainitse koskaan rikoskumppaninsa nimeä, lapseni äitipuolta. Eniten vihaan kuitenkin itseäni. Sitä etten jaksa tai edes halua unohtaa taikka ymmärtää. Onneksi itsesäälin aika on pysyvästi ohi. Silti kiukku nostaa aika ajoin päätään, pyörremyrsyn lailla hakeutuu mieleen ja kehoon. Tekisi mieli tehdä kaikkia mikä on laitonta. Siinä myrskyn silmässä sitten pysähdyn, tasoitan hengitystäni ja pillahdan itkuun.

Nyt on taas mukavan tyyntä. Oma uusi rakas soitti ja sai hymyn huulilleni. Me näemme pääsiäisenä. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa tai kuuta heräävää kuten poikani sanoo (ilman r:ää). Aika saattaa parantaa tai sitten ei. Uusi ihastumisen tunne toimii kuitenkin haavaan kuin bepanthen rohtuneisiin huuliin. On mukavaa että joku välittää ja vielä mukavampaa kun uskaltaa itse välittää. Oli tämä sitten pysyvää tai ei, tämä tunne on taas tervetullut. Jätän huomisesta murehtimisen muille ja yritän pysyä tässä hetkessä kiinni. Roikkua siinä köyden varassa ja toivoa ettei tarvitsisi heti päästää irti.