Tyrin jälleen kerran. Annoin sydämeni viedä ja pään hipoa karamellinvärisissä pilvilinnoissa. Kirjoittelin jo uutta sukunimeä ja lirkuttelin siskon miehen äitipuolellekin uudesta ihastukseni kohteesta. Ja treffejä takana kuusi kpl:tta. Yhdessä vietettyjä öitä yksi.

Että voi ottaa päähän. Ajattelen tätä ihmistä 24/7, tai no yöunet poislukien 18/7. Loin meille suunnitelmia, mietin milloin voisin esitellä poikani, kaverini, vanhempani. Halusin luonnohelmaan kävelemään käsikädessä, saunomaan Rauhanniemeen, juomaan viiniä ja puhumaan syviä aamuun asti. Lähteä sen BMW:llä kohti tuntematonta, antaa pikaiset maantien varrella ja pyyhkiä huuruiset ikkunat sen pääkallokuvioisilla kalsareilla. Liian impulsiivista, hätiköityä ja muutenkin voi vittu miten tyhmä voi ihminen olla! Mä haluan lobotomian!

Olen aina ollut se viileämpi osapuoli tutustumisvaiheessa. Liian nätti ottaakseen heti yhteyttä, liian cooli antaakseen ymmärtää mitään enempää. Ahdistuin jos mies kiikutti oman miesmeikkilaukkunsa mun sinkkukämppää, ja kun se ahdistus tuli niin se tuli sitten tsunamin lailla pyyhkien kaiken positiivisen tunteen pois.

Nyt seista tökötän siellä toisella puolella merta ja epävarmuus kaivelee raatokärpäsen lailla ennen niin itsevarmaa mieltä. Se ei ehkä tykkääkkään minusta. Lasken kuin lapsi, yksi + yksi. Viilenemistä ilmassa ainakin muutaman asteen verran. Puen enemmän päälle siinä toivossa että illalla soisi puhelin. Se soikin mutta se on mutsi, paska. Soitan myöhemmin sille itse ja epävarmuus on kaverina läpi puhelun. Olen iloinen ja huoleton kuten aina. Ei mitään painostusta tai liikaa utelua (paljoo ainakaan). Se oli kohtelias puhelu, jopa mukavakin. Sanoi että tulee joku päivä kahville. Laitoin tekstarin heti perään (virhe!). Olipa kiva kuulla sun ääntäs ja plaa plaa ja vedän itteni just jojoon tämän mokan takia…

Tekisi mieli sanoa että helpotti mutta ei helpottanut. Kännykkä kulkee vierelläni kuin olisi ihoon kasvanut kiinni ja järkevät ajatukset ovat liian kaukana tästä todellisuudesta. Voi kun olisin mies niin voisin lokeroida tämän ihastumispakkomielteisneuroosin jonnekin aivojen syvimpään lokeroon, ottaa pari bissee ja mennä kalaan. Ja huikata kavereille että joo, ihan kiva misukka se yh-äiti on, kuhan ny kattellaan...