Otsikkona GG Caravanin lause biisistä osuu kuin nyrkki silmään. Tänään on koettu läpi taas koko tunneskaala, ilosta suruun ja vihasta rakkauteen. Niin, kaikki tämä myllerrys kotona Macilla töitä tehden ja tuolin taakse jumittunutta imuria kiskoen. Viikon kuumeilu ja flunssa toimii mukavana terästyksenä tämän tunnetilan koktailissa. Huutaakkaan ei voi kun kurkku on kipeä. Nauraa sentään uskallan.

Lapseni on todistettavasti bongattu tänään toisen naisen sylistä, iloisena ja onnellisena. Se pieni petturi. Sen naisen, joka systemaattisesti neljän vuoden ajan houkutteli työympäristössään exääni omaan ilmakehäänsä. En ollut hänelle este, olin hidaste. Tai en edes sitä. Ei hätää, häntä vain syvästi halveksin, mutta exääni vihaan. Vihaan tämän heikkoutta ja naiivia typeryyttä. Hänen lässytystään ja sitä, ettei hän mainitse koskaan rikoskumppaninsa nimeä, lapseni äitipuolta. Eniten vihaan kuitenkin itseäni. Sitä etten jaksa tai edes halua unohtaa taikka ymmärtää. Onneksi itsesäälin aika on pysyvästi ohi. Silti kiukku nostaa aika ajoin päätään, pyörremyrsyn lailla hakeutuu mieleen ja kehoon. Tekisi mieli tehdä kaikkia mikä on laitonta. Siinä myrskyn silmässä sitten pysähdyn, tasoitan hengitystäni ja pillahdan itkuun.

Nyt on taas mukavan tyyntä. Oma uusi rakas soitti ja sai hymyn huulilleni. Me näemme pääsiäisenä. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa tai kuuta heräävää kuten poikani sanoo (ilman r:ää). Aika saattaa parantaa tai sitten ei. Uusi ihastumisen tunne toimii kuitenkin haavaan kuin bepanthen rohtuneisiin huuliin. On mukavaa että joku välittää ja vielä mukavampaa kun uskaltaa itse välittää. Oli tämä sitten pysyvää tai ei, tämä tunne on taas tervetullut. Jätän huomisesta murehtimisen muille ja yritän pysyä tässä hetkessä kiinni. Roikkua siinä köyden varassa ja toivoa ettei tarvitsisi heti päästää irti.

Erehdyin katsomaan äsken suihkun jälkeen peiliin ja jouduin todistamaan karua totuutta vanhenemisestani. Vahvan otsatukkapyörteeni ansiosta töyhtö keskellä otsaa kehysti komeasti tummia silmäpusseja ja uurteita niiden alla, jotka kaartuivat suoraviivaisesti nenän vierusta pitkin melkein leukaan asti. Olen yli 30-vuotias. Olen 33-vee jota tytöksi kutsuminen jo hiukan huvittaa. Luulisi, että iän tuomina etuina sinkkuuskin olisi käytännöllisempää ja helpompaa. Tietää jo mitä haluaa ja mitä ei. Ikäskaala on laajentunut huomattavasti, kahdestakympistä neljään, jopa viiteenkymppiin asti. Ulkonäkökriteeritkin ovat saaneet loivennusta suht sporttisesta suht kivannäköiseen, persoonalliseen ulkokuoreen. Pääasia että on hampaat ja toimivat raajat, tai ainakin osittain. Omaa kokemusta on menneiltä vuosilta karttunut molemmille jaloille ja käsille, itseasiassa varpaille ja sormille asti. Luulisi, että tämä ei olisi temppu eikä mikään tämä miehen nappaaminen. Voi veljet ja sisaret. Sitä se kyllä on. Taikatemppu jossa saa jännittää, että minkälainen pupu se sieltä hatusta tällä kertaa pompsahtaa esiin.

Tässä on syyssateiden iloksi tullut käytyä enemmän tai vähemmän treffeillä. On ollut 24-vee urheilijapoitsua, joka haluaa tienata näkkileipänsä pöytään musiikilla ja soittaa bändissä. On ollut seesteistä omanikäistä yh-isukkia, jolla on sitoutumiskammo. Ja tämä viimeisin mutta ei vähäisin; 40-vuotias insinööri, sanotaan nyt vaikka herra M, jota mä en vittu vaan tajua. Herra M on komea, fiksu insinöörinörtti, joka ajelee hienolla autolla ja joka omaa musiikillisen sävelkorvan. Joka tuli ja vei jalat alta, ja poistuessaan ovesta en tajunnut mikä iski kun sydän jyskytti niin kovaa ja polvet tutisi. Näin kävi. Mutta kyllähän se totuus sieltä kuoren alta sitten paljastui. Jos joku on liian hyvää ollakseen totta niin näinhän se on! Muutamana päivänä FB/MSN/I-PHONE tihkui kauniita viestejä ja riimejä. Puolin ja toisin. Sitten se vain loppui. Outoa käytöstä sanoisin. Naimisissa, avoliitossa, asuu vanhempien kanssa, vai pelkän äidin? Avohoidossa, hoidossa, sairaseläkkeellä? Mitä? Tai entä minä, haisiko mun henki, avauduinko liikaa, puhuinko turhan paljon existä (puhuin), puhuinko liikaa (aina), olinko liian päällekäyvä (olin), olisiko pitänyt antautua loppuun asti (ei)? Spekulointia kaikki sanoisin. Todennäköisesti vastaus on lähempänä kun arvaankaan. Kun sanoin että viestittely loppui niin tarkoitin sillä eilistä. Ehkä panikoin liikaa. Ehkä se on normaalia että pitää kaksien treffien jälkeen yhden treffivapaan/yhteydettömän päivän. Normaalia normaaleille ihmisille. Olen psyko ja paatti.

Teininä kaikki oli paljon helpompaa, mutkattomampaa. Vedettiin kiljukännit ja otettiin se ainoa hulttio nuotiolta, joka ei ollut sammunut omaan oksennukseensa. Kaverin exätkin kävivät. Pussailtiin ja vaihdettiin kotipuhelinnumeroita. Seuraavana päivänä jo seukattiin ja kuljettiin käsikynkkää kaupungilla. Niin, kaikki oli silloin paljon mutkattomampaa. Voi elämä.
 

Niinhän sitä sanotaan että raha löytää aina rahan luo, epäonni seuraa kulkijaa jne jne. No, totesin tässä kolme päivää sitten että tämä pätee myös rakkauteen! Tai no, rakkaus on aika kaunis sana kuvaamaan tämänhetkistä tilannettani. Käytetään sen sijaan sanaa sutina. Sutina tuo siis tullessaan lisää sutinaa. Jotenkin näin on päässyt käymään. Sutinaa tulee nyt ikkunoista sekä ovista sisään. Sitä ei riitä edes kaikille sormille vaan täytyy laskea varpaatkin mukaan.

Palataan silti ajassa taaksepäin, silloin kun sutinan tilalla oli hiljaisuus. Oli todella pitkä ja pimeä kausi. Niin kosteeton ja kivikkoinen kun voi yksin jääneen yh-äidin kevät olla. Toisaalta jos naama on keturallaan koko valveillaoloajan ja silmät lilluu päässä kuin pöhöttyneet ruumiit, niin ei voi olettaa, että yhdenkään ohikulkevan miespuolisen viisari olisi siitä näystä värähtänyt. Kesä oli hakuammuntaa ja ammuin usein ohi. Jos mahkuja johonkin oli niin käytin senkin ajan tiiviisti viinin lipittämiseen, mikä taas heikensi omaa arviointikykyä puhua järkeviä. Silti olin löytänyt itseni. Uskalsin nenää puuteroidessani vilkaista omiin silmiinikin.

Kuukausi sitten alkoi sutinakausi. Tai no, ainakin hetkellinen positiivinen muutos sooloiluun. Löysin tapailukumppanin tai mikä lie tykkäänsustajasiltinähdääntosiharvoin -kumppanin. Ulkokuoreni sai kuulla tarvitsemani adjektiivit suoraan sen suusta ja AVOT, elämä alkoi taas hymyillä! Vaikka tili näyttää nollaa niin ei tuntunut missään. Vaikka pojalla on lohjennut hammas ja 2-vuoden uhma niin mitäpä siitä. Elämä oli mukavaa.

Kolme iltaa sitten puhelimeeni pärähti hyvänyön toivotusviesti. Ei ollut mr. tapailukumppanilta se, mitä tosin en odottanutkaan, vaan mun vuoden takaiselta ex-remonttimieheltä! Ja tämä herra R, arvoisat lukijat, on jokaisen naisen päiväunien remonttireiska. Silloin mustinpanakin hetkenäni herra R oli minulle läsnä. Vaikka muuten olin kuin pystyyn kuollut kivi, hän sai minut sulamaan kaiken hiomapölyn ja maalin keskellä. Herra R on siitä yöntoivotusviestistä asti laitellut mulle säännöllisin väliajoin tekstareita. Viattomista sutjauksista ja mukavan työpäivän toivotuksista viestien luonne on muuttunut kolmessa päivässä erittäin kaksimieliseksi, jopa härskiksi. Tietty en minäkään mikään viaton pulmunen ole, lisäsin vettä myllyyn sitä mukaan kun sitä sisään tulvi. Harvoin sitä saa seksitekstiviestitellä komean remonttireiskan kanssa. Tarvetta kyllä olisi lisäremontille uudessa yh-kodissani, listat vielä puuttuu ja keittiökin kaipaisi päivitystä. Se, että onnistuisiko luonnossa maksaminen pankkitilisaldon näyttäessä miinusta onkin sitten ihan eri asia. Yleensä päiväunet tuuppaa muuttua livenä harmaiksi ja noloiksi hinkkaamisiksi. Tai mistäpä minä sen tiedän. Harvoin päiväunet yleensä edes toteutuvat. Oli miten oli niin herra R on aktivoinut kivan värinän muuten niin tasaisen tylsään arkeeni. Sutinaa löytyy myös FB:ssä. Ihan kun mun naama olisi jotenkin alkanut siellä hehkua. Varatut, ex-hoidot ja muut miespuoliset tökkii ja tykkää.

Sutinaa, lisää sutinaa niin syksykin alkaa näyttää valoisammalta!

Tyrin jälleen kerran. Annoin sydämeni viedä ja pään hipoa karamellinvärisissä pilvilinnoissa. Kirjoittelin jo uutta sukunimeä ja lirkuttelin siskon miehen äitipuolellekin uudesta ihastukseni kohteesta. Ja treffejä takana kuusi kpl:tta. Yhdessä vietettyjä öitä yksi.

Että voi ottaa päähän. Ajattelen tätä ihmistä 24/7, tai no yöunet poislukien 18/7. Loin meille suunnitelmia, mietin milloin voisin esitellä poikani, kaverini, vanhempani. Halusin luonnohelmaan kävelemään käsikädessä, saunomaan Rauhanniemeen, juomaan viiniä ja puhumaan syviä aamuun asti. Lähteä sen BMW:llä kohti tuntematonta, antaa pikaiset maantien varrella ja pyyhkiä huuruiset ikkunat sen pääkallokuvioisilla kalsareilla. Liian impulsiivista, hätiköityä ja muutenkin voi vittu miten tyhmä voi ihminen olla! Mä haluan lobotomian!

Olen aina ollut se viileämpi osapuoli tutustumisvaiheessa. Liian nätti ottaakseen heti yhteyttä, liian cooli antaakseen ymmärtää mitään enempää. Ahdistuin jos mies kiikutti oman miesmeikkilaukkunsa mun sinkkukämppää, ja kun se ahdistus tuli niin se tuli sitten tsunamin lailla pyyhkien kaiken positiivisen tunteen pois.

Nyt seista tökötän siellä toisella puolella merta ja epävarmuus kaivelee raatokärpäsen lailla ennen niin itsevarmaa mieltä. Se ei ehkä tykkääkkään minusta. Lasken kuin lapsi, yksi + yksi. Viilenemistä ilmassa ainakin muutaman asteen verran. Puen enemmän päälle siinä toivossa että illalla soisi puhelin. Se soikin mutta se on mutsi, paska. Soitan myöhemmin sille itse ja epävarmuus on kaverina läpi puhelun. Olen iloinen ja huoleton kuten aina. Ei mitään painostusta tai liikaa utelua (paljoo ainakaan). Se oli kohtelias puhelu, jopa mukavakin. Sanoi että tulee joku päivä kahville. Laitoin tekstarin heti perään (virhe!). Olipa kiva kuulla sun ääntäs ja plaa plaa ja vedän itteni just jojoon tämän mokan takia…

Tekisi mieli sanoa että helpotti mutta ei helpottanut. Kännykkä kulkee vierelläni kuin olisi ihoon kasvanut kiinni ja järkevät ajatukset ovat liian kaukana tästä todellisuudesta. Voi kun olisin mies niin voisin lokeroida tämän ihastumispakkomielteisneuroosin jonnekin aivojen syvimpään lokeroon, ottaa pari bissee ja mennä kalaan. Ja huikata kavereille että joo, ihan kiva misukka se yh-äiti on, kuhan ny kattellaan...